Nyt on taas uusi vuosi ja uudet kujeet... Tässä joulun aikana ja vuoden vaihteessa ehdin taas käväistä toisessa kotimaassanikin eli Suomessa. Saavuimme hyytävään pakkaseen muutama päivä ennen joulua. Lento oli perillä yöllä, joten emme jatkaneet suoraan eteenpäin, vaan yövyimme tasokkaasti Kalastajatorpalla Helsingissä. Siinä on hotelli minun makuuni! Kun saavuimme puolen yön jälkeen hotellihuoneeseen, heti ensimmäiseksi huomasimme kuinka hienosti koiravieraat toivotettiin tervetulleeksi. Minulle oli varattu oma peti ja kuppi. Ehkä ainoa miinus voisi tulla siitä, että kuppi oli tyhjä eikä suinkaan täynnä herkkuja! Jos kupissa olisi ollut herkkuja antaisin arvosanan 10+, nyt annan ehkä vain 10- herkkujen puuttumisen takia. Mutta vakavasti puhuen, tämä on ainoa hotelli (ja olen sentään yöpynyt melko monessa hotellissa kolmevuotisen elämäni aikana), jossa minut oli otettu huomioon. Laskuun kyllä aina lisätään joko isompi tai pienempi summa koiran majoittamisesta, mutta koskaan ei ole ollut omaa petiä ja kuppia varattuna. Voin suositella erittäin lämpimästi kaikille koirakavereille tuota hotellia.
Lumi on sitten aina yhtä ihanaa. Minä kierin ja pyörin lumessa oikein koko pienen koiransydämeni kyllyydestä aina kun siihen oli mahdollisuus. Turkkikin oli sen jälkeen niin raikas, että ei ikinä täällä Belgian vesisateessa moiseen tulokseen pääse. Lumessa on vain se negatiivinen puoli, että se kerääntyy usein ikävästi polkuanturoiden väliin ja silloin minua sattuu. Joskus tuntuu kuin veitsellä leikattaisiin koko tassua. Emäntä yrittää auttaa puhdistamalla lumet tassusta, mutta minä en oikein edes tajua sen yrittävän auttaa, vaan saatan vahingossa murahtaa sille. Onneksi sentään yleensä vain yksi tassu kerrallaan on täynnä lunta. Siinä minä sitten keikun eteenpäin kolmella tassulla, kunnes emäntä auttaa tai lumi lähtee itsestään pois.
Toinen mukava asia Suomessa on se, että nykyisin minuun aikuiseen fiksuun koiraherraan luotetaan niin paljon, että saan kirmata mummolan pihalla ilman hihnaa. Jopa pappa uskalsi tällä kertaa antaa minun liikkua vapaasti. Se oli autuutta se. Aikaisemmin eivät antaneet, kun luulivat minun juoksevan suoraan maantielle auton alle. Ehkä pentuna saatoin joskus sellaista yrittääkin ja ikäänkuin menettää luottamuksen... mutta nyt olen viisas aikuinen. Minä näytän pihalla miten nopeasti pääsen ulko-ovelta takapihalle. Minä juoksen kuin rasvattu salama tai tykinkuula ja mummo katsoo ikkunasta ja nauraa. Senkin mielestä minulla on hauskaa :)
Mummo ja pappa tykkäävät minusta kyllä tosi paljon. Mummolassa saa aina herkkuja ja ne ovat hirveän huolissaan siitä, että Inffe on varmasti saanut tarpeeksi ruokaa. Joskus minä katson vetoavasti ja olen olevinani hirveän nälkäinen, vaikka olisin juuri kotoa lähtiessä syönytkin. Sillä tavalla voi saada ylimääräisen annoksen HK:n sinistä, mutta vähintään pari hannatädin kakkua tulee aina. Kun ihmiset asettuvat pöytään, minä olen paikalla salamana kerjäämässä. Jotain siinä ihmiset yrittävät tuhista, että ne muka syö nyt ja ei koirat saa työntää kuonoaan pöytään. Höpö, höpö - jos pöydässä tuoksuu herkullinen kinkku tai vaikka pizzakin, niin miten voi olettaa, että minä vaan makaisin lattialla kuin lahna, enkä tekisi mitään.
Sain muuten joulupukilta pari asustetta talven kylmyyteen. No, menetteleväthän ne, mutta parhaat lahjat olivat tälläkin kertaa kovia paketteja. Niissä oli herkkuja ja leluja. Villapaita tuntui päällä niin hassulta, että kiemurtelin siitä ulos parikin kertaa. Emäntä ihmetteli aikalailla silloin, kun oli kotoa lähtiessä pukenut minulle päälle villapaidan, mutta mummolan pihalle hyppäsin autosta hame päälläni... Siinä sitä onkin ihmettä kerrakseen! Toisen kerran villapaita vaan kummasti putosi päältäni lumihankeen pulkkamäessä. Minä en kyllä edes laskenut, vaan katsoin lasten touhuja ja touhotin omiani. Olen aika taitava. Kokeilkaapas vaikka pakkopaitaa, niin saan varmasti senkin otettua pois!
Eilen sitten pitkän matkustamisen jälkeen saavuimme takaisin Belgian kotiin. Ensin tultiin bussilla lentoasemalle ja siellä minut sitten taas erotettiin perheestäni ja vietiin ruumaan. Siitä minä en kyllä ihan kamalasti tykkää, koska ei aina ole edes matkaseuraa. Nytkin sain olla ihan yksin. Ja peitto oli makkaralla kuljetuslaatikossani niin, etten edes voinut kunnolla nukkua. En saanut sitä suoristettua itse. Eilisen matkan jälkeen minua vähän ketutti. Mutta bussimatka oli ihan kiva. Minulla on sellainen taito, että jos joku minuun kiinnittää yhtään huomiota ja haluaa taputtaa, annan heille heti kaiken huomioni ja villiinnynkin ehkä vähän hyppimään ja nuolemaan. Käytiin jossain vaiheessa matkaa pisutauolla ja kun tulin takaisin bussiin, moni ihana ihminen halusi taputtaa ja paijata. Sanoivat, että onpa siinä söpö koira. Minä olin rinta rottingilla koko matkan sen jälkeen. Mutta on paljon niitäkin ihmisiä, jotka katsovat nenänvarttaan pitkin. Sellaisiin en kiinnitä mitään huomiota. Saavat minun puolestani hapantua omissa liemissään. Minä olen minä ja mennä porskutan samaan bulldoggimaiseen tyyliin myös tämän alkaneen vuoden aikana. Ugh, olen taas puhunut ja nyt painun ansaitulle lepotaolle - sohvalle tietenkin.
