Jippii!

Jihuu! Huomenna ollaan kuulema taas lähdössä reissuun. Ja minnekäs muualle kuin Suomeen. Mummolan herkut odottavat. Minäkään en malta odottaa. Täällä on kaikki sujunut entiseen malliin, paitsi että tällä viikolla rosvot iskivät parin talon päähän naapuriin yön aikana. Minä kuulin yöllä jotain outoa, mutta kukaan meillä ei lotkauttanut korvaansakaan, kun päästin pari haukkua. Käskettiin vain olla hiljaa. Murr! Aamulla sitten heräsimme kukonlaulun aikaan ovikelloon. Herra poliisihan se siellä soitteli ja kyseli olimmeko kuulleet ja nähneet jotain yön aikana. Mamma vaan sanoi, ettei oltu. Vasta jälkeenpäin hän tajusi, että kyllähän minä olin jotain mekkaloinut keskellä yötä. Että voi joskus tämä talonvahdin elämä olla turhauttavaa. Minä ilmoitan oudoista äänistä ja kukaan meillä ei välitä pisaraakaan. Kyllä ne sitten varmaan ottaisivat minut tosissaan, jos rosvot meille yrittäisivät. On muuten turha vaiva, voin kertoa sen heti saman tien. Kun minä olen talossa, niin tänne ei kyllä kukaan tule luvatta. Ja on meillä jotkut hälytyslaitteetkin, joista minun korvani menevät lukkoon... Karmea mekkala.
Ai niin, ja kuuluuhan minulle sen verran uutta, että olen tällä viikolla saanut olla pari kertaa lenkillä ilman hihnaa. Belgiassa monet koirat kulkevat ilman hihnaa ja minä olen aina narun päässä katsellut niitä kademielellä. Mutta nyt minäkin pääsin irti ulos, eikä edes tullut mieleen karata. Se oli kivaa. En lähtenyt kauas isäntäväestä enkä edes saanut kuin kerran juoksuhepulin. Irti oleminen oli minulle niin uutta täällä kaupunkialueella, että en oikein voinut itsekään uskoa sitä todeksi. Metsässä tietenkin saan olla irti ja sitten kyllä juoksenkin itseni aivan uuvuksiin. Mutta minun mielestäni me käymme liian harvoin metsässä. Sinne pitäää aina hankkiutua autolla.
Heippa kaikki ja tavataan taas Suomessa muutaman päivän päästä!

Ranskalaisesta on tullut espanjalainen

Heips kaikki kamut!
Mamma on minusta huolissaan, koska olen nykyisin enemmänkin espanjalainen ranskanbulldoggi. Selitän vielä miksi... Minulle ei ole koskaan maistunut aamiainen, paitsi ehkä pentuna tissimaito. Kasvettuani isommaksi olen saanut ruuan kaksi kertaa päivässä. Ensimmäinen ateria on ollut noin lounasaikaan, joka Belgiassa alkaa yhden maissa päivällä. Iltaruoka on sitten ollut vaihtelevasti vähän riippuen siitä mihin aikaan ihmiset ovat itse syöneet. Nyt minä en kuitenkaan enää halua syödä päiväsaikaan, ellei nyt sitten jostain kumman syystä satu olemaan aivan kamala nälkä. Mamma ei juuri edes tarjoa enää ruokaa lounasaikaan, koska tietää sen jäävän koskematta. Illalla hän yrittää tarjota ruokaa joskus kuuden tai seitsemän jälkeen, mutta ei minulle vielä silloinkaan yleensä maistu. Illalla kymmenen jälkeen olen vasta valmis syömään, kun olemme ensin käyneet iltalenkillä ja olen saanut hammasherkkuni (Dentastix). Mamma sanoi eläinlääkärillekin, että minusta on tullut ihan espanjalainen. Ihmettelin ensin, mutta sitten ymmärsin, että espanjalaiset syövät illallisen vielä myöhempään kuin ranskalaiset - joten kai minusta sitten on tullut täysin espanjalainen, vaikka passissa kyllä lukee, että olisin belgialainen...
Mamma on siis minusta aika huolissaan, koska se mainitsi asiasta jo lääkärillekin ja aikoo ehkä vielä viedä minut uudestaankin sinne ihan tätä ruokajuttua varten. Äh, ei kai tartte jos ei haluu?? Enks mä saa syödä siihen aikaan kun haluun? Toisaalta ymmärrän mammaakin. Se ei koskaan tiedä mihin aikaan antaa mulle illallista. Otanko sen kenties alkuillasta vai vasta espanjalaisittain iltakymmenen jälkeen!

Mamma torveilee kuvien kanssa

Tässä on nyt näitä kuvia, jos ne minnekään näkyy mamman torveilujen takia... Pyh! Seuraavan kerran mä lisään kuvat itse ikiomilla tassukoillani...

Ensimmäiset kolme kuvaa ovat Finnlinesin laivalta. Toiseksiviimeisessä patsastelen Orijärven rannan tuntumassa ja viimeisessä olen mummolakyttääjänä.

Pupurikasta päästäistä kaikille!

Puput juoksevat täällä Mikkelin Rantakylän kulmilla aivan alvariinsa. Niitä on kumman paljon - ei vaan meillä Belgiassa tuolla lailla puput pompi. Ja niitä on täällä kesälläkin, eivät ne ole mitenkään pääsiäisen kunniaksi minua tulleet moikkaamaan. Tosin niillä tuntuu olevan aikamoinen kiire toiseen suuntaan, kun näkevät minun tassuttelevan paikalle. Kumma juttu!
Tänään olin mummolassa syömässä lammasta ja arvatkaapa minkä eläimen siellä näin? Hevonen vei ratsastajaa mummolan ikkunan takana. Minä sain aikamoisen hepulin, vaikka olen tietysti ennenkin hevosia nähnyt. En ehkä ihan yhtä läheltä. Teeskentelin kakkahätää, että pääsin ulos tarkastamaan josko hevonen ilmaantuisi takaisin, mutta turhaan. Se ratsastajineen oli mennyt menojaan. Kävin kyllä haistelemassa tarkkaan sen jälkiä papan kanssa. Lampaanliha on muuten myös aika namia... Olisin ottanut sitä isommankin annoksen!
Suomeen me tulimme taas autolla Travemünden kautta Vuosaareen. Laitan tähän muutaman laivakuvankin. Minä poseerasin koirien ulkoilutuskannella ja tietysti hytissä. Mutta ruokatarjoilua ei ole vieläkään järjestetty koiramatkustajille. Se on pieni puute, mutta onneksi mamma ottaa minulle omat eväät mukaan. Toisaalta laivamatkailu on välillä niin jännittävää mielestäni, ettei ruoka edes välttämättä maistu laivalla ;)
Illalla näin taas kolme pupujussia, jotka pötkivät minua pakoon...

Belgian kuulumisia

Mamma ei taaskaan ole saanut aikaaan kirjoittaa blogiani, vaikka olen monta kertaa pyytänyt. Se teeskentelee, ettei muka ymmärrä mitä tahdon. Ekassa kuvassa minut on puettu joksikin jouluhirvitykseksi Suomen lomalla. Toisessa kuvassa muut kattoo olympialaisia, mutta minä poika kattelen vaan ikkunasta ulos... Kolmannessa kuvassa paistattelen auringossa keittiössä toivoen jotain putoavan suuhuni ja viimeisessä takkatulen ääressä. Siinä välissä makoilen uudella tyynylläni ja olen pukeutunut mummeliksi. Ai niin, ja tokavikassa kuvassa opettelen olemaan turvavöissä autossa. Mitähän opettelua siinäkin muka on? Ehkä mamma muistaa vielä edellisen kerran, kun olin parin kilsan jälkeen solmussa takapenkillä!

Heippa kamut! Mamma intoutui ottamaan vähän kuvia meikäläisestä. Alaselkä ajettiin tutkimuksia varten jo ainakin 6 viikkoa sitten ja vieläkään eivät ole karvat kasvaneet normaaliksi. Minua alkaa jo vähän huolestuttaa. Taidanpa joutua viettämään joulua luukku takalistossa ja vielä matkustamaankin noin hassun näköisenä. Tänään minä meinasin syödä meidän perheen koululaisen eli isäntäni kouluvihkon. Koulussa olisi sitten voinut antaa klassisen selityksen, ettei ole voinut tehdä tehtäviä, koska koira söi vihkon. Olisikohan opettaja uskonut ilman kuvaa? Viimeisessä kuvassa lötköttelen petilläni takan edessä näyttäen söpöltä, anteeksi siis näyttäen tietenkin komealta, koska olen uros. Olen niin iloinen, että evakkoni eteisessä on nyt päättynyt. Kyllä minua silti pelottaa tulla portaita ylös ja alas. Emäntä yleensä kantaakin minut. Pitää olla varovainen, koska meistä kukaan ei halua samanlaista härdelliä uudestaan kuin tuo minun välilevytyräepisodini oli. Minä tunnen oloni jo tosi hyväksi, välillä innostun suorastaan loikkimaan ja hyppimään. Emäntä tosin vieläkin yrittää toppuutella minua. Joulua odotellen ja erityisesti mummon herkut jo suussa maistuen... Ja odotan minä vähän luntakin. Sitä pitäisi kuuleman mukaan olla tällä viikolla tulossa tänne Belgiaankin.

Nyt otti ohraleipä...

Nyt kyllä on Inffe-pojan asiat aika huonolla mallilla. Olen loukannut selkäni. Se ehkä pamahti joitakin viikkoja sitten, kun luiskahdin yläkerran portaita alas. En tosin heti sen jälkeen tuntenut mitään pahempaa kipua, mutta lääkäri sanoi, että se saattoi olla alku välilevytyrälle, joka minulla nyt siis on ja joka kuulema leikataan. Minä olen aivan puulla päähän lyöty, mutta niin on emäntäkin. Olen ollut tähän asti aina niin terve. Kaikki alkoi siitä, että tällä viikolla rupesi olemaan jotenkin hankala olo. Alkoi sattua kylkiin ja vähän joka paikkaan. Keskiviikkona takajalat menivät alta. Kävely oli aika vaikeaa ja kipu sietämätöntä. Emäntä yritti jossain vaiheessa pistää päälleni vilttiä ja sekin sai minut ulvomaan tuskasta. Se kuvaa aika hyvin sitä, miten vietävästi sattui! Ei puhettakaan, että olisin antanut kenenkään kantaa minua. Eläinlääkäri osasi nostaa aika hyvin minut tutkimuspöydälle, mutta kyllä minä sillekin sanoin pari valittua murinaa kivun takia. On minua nyt tutkittu. On tainnutettu kaksi kertaa röntgenkuvia varten. Eilen oli viimeisin tutkimus. Lääkäri kiskoi etutassuani sivulle tipan laittoa varten ja minä murisin ja ärisin hänelle. Mokomakin tomppeli. Emäntä yritti selittää, että sitä sattuu, mutta lääkäri oli vain sitä mieltä, että minussa on luonnetta. Niin onkin, mutta se sattui. Emäntä tiesi, koska oli nähnyt kuinka meidän vakioeläinlääkäri tutki minut edellisenä päivänä. Hän venytteli ja vanutteli käpäliä joka suuntaan ja erityisesti vasemman etutassun kohdalla nostin hänelle aikamoisen älämölön. Siitä hän osasi tietää, missä on pahimmat ongelmat. En ärissyt ollenkaan niin paljon muiden tassujen kohdalla. Mutta tämä eilinen mukamas joku erikoislääkäri, neuropaatti tai joku neropatti, ei kyllä tajunnut ollenkaan missä mennään. Siitä seurauksena se, että minusta oikein varoteltiin etukäteen henkilökuntaa. On nimittäin mentävä tuonne klinikalle uudestaan maanantaina, koska on se leikkaus. Toivottavasti ihmeparanen ennen sitä. Emäntä kuulema jättää sinne aikaisemmin, mutta hänen pitää ottaa minut pois kuljetuslaatikosta, koska henkilökunta ei uskalla tehdä sitä. Mikä paikka tuo tuommoinen on, jos tällaisia rauhaa rakastavia, ystävällisiä ja ihmisrakkaita koiranpoikia siellä pelätään? Enhän minä mitään tee paitsi tietysti, jos oikein sattuu - silloin sanon valittuja sanoja. Mutta en kai minä nyt ketään ala sen takia puremaan. Höh, sanon minä. Nyt makaan lääkärin määräyksestä vankina kuljetuslaatikossani. Ei saa liikkua ja ulkonakin saa käydä asioilla vain tosi pikaisesti. Kumma tunne, kun nostaa koipea ja jalat pettävätkin alta. Takamukseni näyttää eilisen jälkeen siltä kuin sinne olisi tehty luukku ja käpälästäkin se neropatti ajoi piikkiään varten karvat. En edes uskalla ajatella miltä näytän leikkauksen jälkeen. Varmaan sen jälkeen voidaan puhua uudesta rodusta: karvaton ranskalainen bulldoggityyppinen koira...EEEEIIII!