lauantai 19. lokakuuta 2013

Nyt otti ohraleipä...

Nyt kyllä on Inffe-pojan asiat aika huonolla mallilla. Olen loukannut selkäni. Se ehkä pamahti joitakin viikkoja sitten, kun luiskahdin yläkerran portaita alas. En tosin heti sen jälkeen tuntenut mitään pahempaa kipua, mutta lääkäri sanoi, että se saattoi olla alku välilevytyrälle, joka minulla nyt siis on ja joka kuulema leikataan. Minä olen aivan puulla päähän lyöty, mutta niin on emäntäkin. Olen ollut tähän asti aina niin terve. Kaikki alkoi siitä, että tällä viikolla rupesi olemaan jotenkin hankala olo. Alkoi sattua kylkiin ja vähän joka paikkaan. Keskiviikkona takajalat menivät alta. Kävely oli aika vaikeaa ja kipu sietämätöntä. Emäntä yritti jossain vaiheessa pistää päälleni vilttiä ja sekin sai minut ulvomaan tuskasta. Se kuvaa aika hyvin sitä, miten vietävästi sattui! Ei puhettakaan, että olisin antanut kenenkään kantaa minua. Eläinlääkäri osasi nostaa aika hyvin minut tutkimuspöydälle, mutta kyllä minä sillekin sanoin pari valittua murinaa kivun takia. On minua nyt tutkittu. On tainnutettu kaksi kertaa röntgenkuvia varten. Eilen oli viimeisin tutkimus. Lääkäri kiskoi etutassuani sivulle tipan laittoa varten ja minä murisin ja ärisin hänelle. Mokomakin tomppeli. Emäntä yritti selittää, että sitä sattuu, mutta lääkäri oli vain sitä mieltä, että minussa on luonnetta. Niin onkin, mutta se sattui. Emäntä tiesi, koska oli nähnyt kuinka meidän vakioeläinlääkäri tutki minut edellisenä päivänä. Hän venytteli ja vanutteli käpäliä joka suuntaan ja erityisesti vasemman etutassun kohdalla nostin hänelle aikamoisen älämölön. Siitä hän osasi tietää, missä on pahimmat ongelmat. En ärissyt ollenkaan niin paljon muiden tassujen kohdalla. Mutta tämä eilinen mukamas joku erikoislääkäri, neuropaatti tai joku neropatti, ei kyllä tajunnut ollenkaan missä mennään. Siitä seurauksena se, että minusta oikein varoteltiin etukäteen henkilökuntaa. On nimittäin mentävä tuonne klinikalle uudestaan maanantaina, koska on se leikkaus. Toivottavasti ihmeparanen ennen sitä. Emäntä kuulema jättää sinne aikaisemmin, mutta hänen pitää ottaa minut pois kuljetuslaatikosta, koska henkilökunta ei uskalla tehdä sitä. Mikä paikka tuo tuommoinen on, jos tällaisia rauhaa rakastavia, ystävällisiä ja ihmisrakkaita koiranpoikia siellä pelätään? Enhän minä mitään tee paitsi tietysti, jos oikein sattuu - silloin sanon valittuja sanoja. Mutta en kai minä nyt ketään ala sen takia puremaan. Höh, sanon minä. Nyt makaan lääkärin määräyksestä vankina kuljetuslaatikossani. Ei saa liikkua ja ulkonakin saa käydä asioilla vain tosi pikaisesti. Kumma tunne, kun nostaa koipea ja jalat pettävätkin alta. Takamukseni näyttää eilisen jälkeen siltä kuin sinne olisi tehty luukku ja käpälästäkin se neropatti ajoi piikkiään varten karvat. En edes uskalla ajatella miltä näytän leikkauksen jälkeen. Varmaan sen jälkeen voidaan puhua uudesta rodusta: karvaton ranskalainen bulldoggityyppinen koira...EEEEIIII!

3 kommenttia:

  1. Tsemppiä leikkaukseen ja pikaista paranemista sen jälkeen!

    VastaaPoista
  2. Ei tarvinnutkaan leikata, ainakaan nyt. Paraneminen alkoi spontaanisti. Nyt pitää levätä yhteensä kuukausi. Ei hyppyjä, portaita tai lenkkejä.

    VastaaPoista