Terveisiä taas Rysälästä!

Olen kuullut joidenkin ihmisten käyttävän Brysselistä sanaa Rysälä, kun ne haluavat olla oikein cooleja. Siksi minäkin uuden vuoden kunniaksi repäisin tälläisella otsikolla. Olemme nyt sitten palanneet takaisin kotiin. Matka tänne oli pitkä. Savon sydämestä piti lähteä jo aamukymmeneltä linja-autolla. Minä sain istua penkillä viltin päällä. Emäntä yritti vähän peitellä sitä, että antoi koiransa istua penkillä. En ymmärrä miksi, koska minähän makaan aina kotonakin parhailla paikoilla, kuten sohvalla ja nojatuolissa. Sänkyjen valloitus ei ole valitettavasti vielä onnistunut! Vihdoin monen tunnin ja yhden bussinvaihdon jälkeen pääsimme lentoasemalle ja siellä minut pakotettiin heti kuljetuslaatikkoon. Siitä en tykännyt yhtään. Kaiken kukkuraksi jouduimme vielä pitkän pitkään check-in jonoon, jossa minulla paloi pinna lopullisesti. Aloin haukkua kumeasti ja kovaa. Emäntä yritti muka selittää jotain, etten minä yleensä koskaan hauku. Tottahan se taitaa olla. Haukun vain silloin, jos minulla on todella tärkeää asiaa. Esimerkiksi silloin, kun emäntä meinaa unohtaa antaa minulle koiranmuonaa. Tuossa typerässä jonossa halusin sanoa, että meidät pitää heti päästää jonon ohi tai muuten täällä on yksi erittäin hurjistunut bulldoggikoira. Ei pahus auttanut mitään! Kukaan ei ymmärtänyt yskää - tai haukkuja. Emäntä yritti käydä kysymässä josko pääsisi koiran haukkumisen takia business class tiskille lähtöselvitykseen. Ei päässyt. Kyllä oli ikävä ihminen tuo nuori naishenkilö, joka ei meitä armahtanut. On se kumma, kun ei koiria varten ole erillistä jonoa. Meitä sorretaan. Minä jatkoin haukkumista ja emäntä näytti hieman nololta. Sillä tuntui olevan paljon tuttuja lentoasemalla. Ainakin meidät huomattiin heti jo ihan pelkästään minun ansiostani. Ja sitten vihdoin kaiken tuskan jälkeen päästiin lentokoneeseen, joka tietenkin oli myöhässä. Minulla oli armoton nälkä, koska ruumassa ei ole mitään tarjoilua. Onneksi oli edes seuraa. Kanssani matkusti mäyräkoira, johon olin tutustunut jo menomatkalla. Oli tosi mukavaa, kun ei tarvinnut yksin kitua, vaan viereisessa kuljetuslaatikossa oli kohtalotoveri. Brysselissä sitten taas tapasin perheeni ja matkustimme taksilla kotiin. Kaikki täällä oli ennallaan. Samat kadut ja samat hajut. Erona Suomeen oli tietenkin se, ettei ollut yhtään lunta. Kyllä siihen oli taas tottuminen. Tassut kuraantuvat täällä ja turkki kastuu. Toista se on lumessa kieriessä ja nautiskellessa. Reilun viikon jälkeen alkaa jo taas tuntua, kun ei olisi poissa ollutkaan. Mummoa ja pappaa on tietysti hieman ikävä. Mummolassa saa bulldoggipoikakin aina kaikenlaista herkkua. Hannatädin kakkuja olisi kyllä pitänyt muistaa pakata mukaan. Ne suorastaan sulivat suussa. Lurps!